Katselen kirjoittamisen ohessa jotain uutta sarjaa. Äskeisessä kohtauksessa jokin valmentaja ohjasi joukkuelajin treenejä. Mietin, että mikä noita nuoria miehiä viehättää joukkuelajissa ja vielä vähän kettumaisen valmentajan ohjauksessa.

 

Päivällä satuin törmäämään  yhden entisen oppilaani FB-viestiin. Noista 25 vuotta sitten opettamani naisen kasvoista ei enää tunnistanut paljoakaan tuttuja piirteitä. Vietimme hauskan vartin chatissa kuulumisia vaihtaen. Samassa innostuin selvittelemään facebook-kaverisivuilta muidenkin kyseisen luokan ihmisten vaiheista. Olivat jo puolivälissä neljää kymmentä. Löysin pari urheilijataustaista kaveria, jotka aikanaan eivät panostaneet kauheasti opiskeluun, mutta ovat urheilu-uran kautta päätyneet hyville sijoille. Fiksujahan nuo olivat. Toinen näytti päätyneen hyvinvointivalmentajaksi huippu-urheiluvalmentamisen kautta.

 

Olen itse luiltani ja ytimiltäni yksilöurheilija ja aikanaan jonkinlaisen urheilu-urankin läpikäynyt. Tunnistan joukkueurheilun liepeillä leijuvan tunnelman. Se on erilainen, kuin yksinpuurtajien hiljainen punnerrus. Hyvässä joukkueessa yhteishenki ja tahto nostavat onnistumisen todennäköisyyttä. Se näkyy keskinäisenä arvostuksena ja luottamuksena.

 

Olen aina jostain syystä onnistunut opettajana ja ohjaajana. Ainakin tulosten ja palautteiden perusteella. Aina olen miettinyt, mistä se on johtunut. Ainakin emootio ja tunteet ovat vahvasti kuvioissa mukana. Viisitoista vuotta ohjaamista opettajakoulutuksessa hiljensi ohjauspuheen kuuntelemiseen ja kysymiseen.

 

Kuitenkin ohjaamisen teknisen puolen pitäisi olla toisarvoista.  Harjoittelun tuoksinassa jokaisen harjoittelijan pitäisi pystyä näkemään omana itsenään. Heille annetaan heidän oman harjoittelunsa isännyys tai emännyys ja he ansaitsevat kaiken kattavan luottamuksen. Pakettiin kuuluu myös  molemmin puolinen arvostus. Harjoittelun ohjaaminen on peli siinä kuin mikä tahansa systeemin mukaan kulkeva prosessi. Säännöt, tavoitteet ja seuranta olivat luonnollinen osa tekemistä. Silti pelin henki ratkaisee onnistumisen.

 

Erityisesti esiin nousee onnistuneissa jaksoissa hyväntuulisuus, huumori ja hyvä tahto. Se ei tule itsestään, vaan se on rakennettava. Pitkän ajan kuluessa siitä tulee automaatio, jota on vaikea mallittaa.  Opettaminen ja ohjaaminen on persoonaan sidottua. Siksi ensimmäinen asia on aitous.  Opettajan ja ohjaajan on ansaittava niiden arvostus, joiden kanssa työskentelee. Ohjaaja osaa enemmän ja se täytyy myös näkyä, mutta sitä ei tarvitse näyttää. Osaaminen on aivan kuin puoliläpäisevä kalvo, joka antaa tarvittavia aineita silloin, kun siihen on tarve. Apu on aina löydyttävä ohjattavan tarpeista käsin ja ohjattavan ymmärryksen ja taipumusten mukaan. Olen aina saanut enemmän kuin antanut. En olisi ilman opiskelijoita se, mitä olen tänään.

 

Arvostus henkilöä , persoonaa kohtaan on tultava läpi sanoissa, eleissä ja loogisissa prosesseissa. Ohjattava vie loppuun sen, minkä on aloittanut. Ohjattavan kasvava asiantuntijuus on koko ajan selviö ja tulossa. Tuo ajatus leimaa koko ajan  keskustelua ja palautteita. En ole koskaan joutunut irrationaalisten purkausten kohteeksi harjoitteluissa. Kysymys on aikuisista ihmisistä. Harjoittelu on joillekin pelottava tilanne ja heidän on silloin tunnettava, että he ovat turvassa. Osaamisen taso voi opiskeluvaiheissa vaihdella paljon ja joskus se on vaikeaa. Harjoittelukoulussa opiskelijat keskustelevat kokemuksistaan ja joskus naapurin onnistuminen tuntuu saavuttamattomalta. Ohjaajan on löydettävä jokaisen ohjattavan kulloisenkin päivän hyvä. Se on ainut voimaannuttava voimavara, jonka varaan jokainen päivä muodostuu ponnahduslaudaksi seuraavaan päivään. Tulevat opettajat eivät ole tyhmiä, palaute hyvästä tulee sanattomana, pieninä sanoina. Kun, sitten, ja ovat sanoja, joilla voi olla iso vaikutus siihen miten ohjaajan ”todelliset” ajatukset tulkitaan. Ja lopuksi napanuoran kasvattaminen on täysin kielletty. Kumppanuus harjoittelussa on työnjakoa, vastuunottamista ja jakamista. Minusta parasta ohjaamista on työskennellä opiskelijoiden kanssa yhdessä. Joskus oma opettaminen on parasta ohjaamista. Minä teen sen näin, miten sinä teet sen omalla tavallasi?

 

Lasten kanssa työskentelyyn sisältyy lähes samat seikat sillä erotuksella, että heidän ajattelun tasonsa, moraalinkehityksensä ja ymmärryksensä ovat lasten ja nuorten ymmärrystä. Kasvattamisen ja kypsymisen ilmapiirin luominen on aivan yhtä vaativaa, kuin aikuisten kanssa.  Välittömän palautteen laatu vaikuttaa suoraan siihen, erittyykö positiivista stressihormonia, vai lamauttavaa. ”No, kyllä tämä kaikilla on tiedossa”-tyyppiset kuittaamiset eivät riitä, vaan kysymys on siitä, millaiseksi koulujen työskentelyn ilmapiiri muodostuu jatkossakin.

 

Lasten kanssa työskentelyssä vanhemmat ovat samalla kumppani ja opettajan työkalu. Sillä, että opettajan käsivarsi ei ulotu postiluukkua pidemmälle on merkitystä. Siitä alkaen lapset ovat vanhempiensa käsivarsilla. Opettajat tarvitsevat noita vanhempien käsivarsia. Heitä tarvitaan myös koulussa. Erityisesti luottamuksen ja turvan luomisessa. Iskä ja äiti tietävät, mitä opettaja tietää ja ope tietää sen mitä iskä ja äiti haluavat opettajan tietävän. Tuo yhteys on kallisarvoinen ja sitä täytyy vaalia.

 

Tämän hetkisessä Pisan varjostamassa keskustelussa keskitytään tekniikkaan, ja opettamisen tekniikkaan. Osaamisessa unohdetaan se, että ne opettajat, joilta vaaditaan nyt tekniikan haltuun ottamista, ovat rautaisia ammattilaisia. Parhaimmillaan kuin Maija Poppasia, jotka heilauttavat sateenvarjoaan ja huolet kaikkoavat. Suurin osa nuorista oppii opettajasta huolimatta. Pelien kanssa tai ilman. Opettajat tekevät parhaansa. He ovat tulosvastuullisia monessa paikassa kaksi kertaa lukukaudessa. Huonojakin opettajia toki on. Sopimattomille pitää antaa kalossin kuva takapuoleen.

 

Olemme tekemässä juuri uutta opetussuunnitelmaa. Se on työkalumme, siihen on tehtävä maltilla niitä kehityskaaria, joita siihen ollaan itse asiassa juuri tekemässä. Koulutussuunnittelu ei voi olla kuin paniikissa häärivä pörssi, jossa kokemattomat sijoittajat paniikissa myyvät lyhyellä tähtäimellä putoavia osakkeitaan. Koulutus on pitkäjänteistä touhua ja se vaatii kylmäpäisyyttä, sekä osaamista ja kokemusta. Kaukopartioita tarvitaan ja ne ovat tarpeellisia, mutta se on eri juttu. Olen itsekin kaukopartiomies. Koulussa sillä välin turboahdin löytyy siitä, että työskentelyilmapiiri on toivoa täynnä, luottamus ja arvostus ovat perusarvoja edelleenkin. Nähdyksi tuleminen, arvostus ja tekemisen merkityksellisyys on edelleenkin paras peli, mitä koulussa voi järjestää.

Katselukerrat: 272

Kommentti

Sinun tulee olla Pelipeda:n jäsen ennen kuin voit kommentoida!

Liity verkostoon Pelipeda

Make believe and design worlds. Model the authentic world and mix the fact in fiction.

Join to groups!

Pyydä luomaan yhteisöllesi ryhmä. Suunnitelkaa tai käsitelkää yhteisönne kesken pelioppimisen tavoitteita ja käytännön toteutuksia

 

Ask to create a group for your community. Discuss, plan and share results.

Tapahtumat

Merkki

Lataa...

© 2017   Created by Mauri Laakso.   Toiminnon tarjoaa

Merkit  |  Ilmoita ongelmasta  |  Palveluehdot